Luokituksia, elämää, kuolemaa ja rakkautta

Hullu sä et ole, mut joskus sitä romahtaa - Diagnoosit tällä hetkellä

F33.2 Vaikea masennustila ilman psykoottisia oireita (oireet voimakkaita ja kärsimystä aiheuttavia)
Oireenkuva: Alentunut nautinnon, mielenkiinnon ja keskittymisen kynnys, univaikeudet, syyllisyyden ja arvottomuuden tunteet, alentunut itsetunto/itsekuva, itsetuhoajatukset ja itsetuhoinen käyttäytyminen yleistä.

"Viillä nyt rantees auki angstiteini, mut älä veä väärinpäin, kun siihen ei kuole :)"

F60.31 Tuhoisaa kokemusta seurannut persoonallisuuden muutos (rajatilapersoonallisuus)
Oireenkuva: Häiriöt minäkuvassa, päämäärien asettamisessa, jatkuva tyhjyyden tunne, kiihkeät ja epävakaat ihmissuhteet, taipuvainen riitaisuuteen (etenkin jos yritetään hillitä tai estää henkilön hetken mielijohteet), taipumus itsemurha-ajatuksiin ja/tai -yrityksiin, taistelunhaluinen suhtautuminen omiin oikeuksiin.

"Älä vaan yritä sen kanssa mitään, joudut vaan lapsenvahdiks kun se yrittää tappaa ittensä."

F50.2 Bulimia nervosa, syömishäiriö
Oireenkuva: Ylensyömisestä johtuva oksentamisen tarve, joka aiheuttaa kierteen, liiallinen keskittyminen painon tarkkailuun, liiallinen huoli painosta ja ulkonäöstä, raijoittunut ruokavalio, liiallinen liikunta.

"V***u sulla on iso perse, kannattaisko vähän laihuttaa?"

Nämä kaikki enemmän tai vähemmän tuttujen ihmisten suusta, pistää miettimään.

Toinen herää painajaiseen toistuvaan - Aiemmat diagnoosit

F41.1 Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (yleistynyt tuskaisuus)
Oireenkuva: Ahdistus on yleistynyttä eikä rajoitu ympäristöolosuhteisiin. Hallitsevat oireet vaihtelevat, mutta niihin kuuluu jatkuvaa hermostuneisuutta, hikoilua, heikotusta ja lihasjäykkyyttä. Henkilö ilmaisee usein pelkoja, että hän itse tai omaisensa joutuisivat onnettomuuteen tai sairastuisi.

Eräs lapsi ala-asteella, kun opettaja kysyi että onko kukaan meistä käynyt koskaan teho-osastolla, minä sanoin käyneeni katsomassa äitiäni siellä: "Oispa vaan kuollutki."

F41.0 Paniikkihäiriö (kohtauksittainen ahdistus)
Oireenkuva: Äkillinen, vahva ahdituskohtaus johon liittyy voimakas pakokauhu, pelko kuolemasta, hulluksi tulemisen tunne, yhtäkkinen sydämentykytys.

Asuessani äidin kanssa kahdestaan pelkäsin murtovarkaita, tappajia, äidin äkillistä kuolemaa ja huolta siitä etten saisi itse avattua ulkoven tiukkaa lukkoa (tästä voi päätellä etten ole ollut kovin vanha), omaa kuolemaani, tulipaloja. Eniten pelkäsin kuitenkin että äidille sattuisi jotain.

Jos mä kuolen nuorena, kunpa silloin olisi pakkasta

Koska joku tulee kuitenkin sanomaan, että olen tekopyhä kirjoittaessani aiheesta. Kyllä, minäkin olen puhunut pahaa, enkä ole aina edes osannut katua sanomisiani - enkä todellakaan halua leimata tätä minkään diagnoosin syyksi. En ole narsisti, päinvastoin, minulla on vahva oikeudentaju ja liiallinen kykyä eläytyä muiden tunteisiin.

Moni ihminen on kutsunut minua itsekkääksi, narsistiksi, huomionhakuisesti, angstiseksi teiniksi ja niin monella muulla nimellä että on turhaa alkaa luettelemaan niitä kaikkia. Onko oikeasti itsemurhayritys itsekäs teko? Olenko oikeasti joskus halunnut kuolla? Kenellä on oikeus määrittää se, milloin ihmisen elämä on ohi?

Itsekästä? Kyllä, itsemurha on on läheisille loputtoman raskas kokemus. Mikään ei voi olla vanhemmalle pahempaa kuin haudata oma lapsensa, kun olettaa että lapset hautaavat vanhempansa kun sen aika tulee. Ei, ei kukaan voi pakottaa ihmistä elämään häpeän, surun ja masennuksen kanssa. Joskus nuo tuntemukset nousevat niin vahvoiksi, ettei mitään toista keinoa ole. Itsemurha on kuitenkin lopullinen teko. Sen jälkeen ei ole mitään.

Kyllä, olen joskus halunnut kuolla. Varmaan aika moni meistä on. Moniko etenee niin radikaaleihin ratkaisuihin, että oikeasti yrittää itsemurhaa? Vuonna 2006 Suomessa oman käden kautta kuoli 1062 ihmistä. Samana vuonna (12-vuotiaana) olen itse viiltänyt ensimmäisen kerran. Löysin jostain komeron kätköistä tylsän ja likaisen mattoveitsen, jolla naarmutin ensimmäiset pikkuhaavani, joista pystyin sanomaan että ne ovat kissanraapimajälkiä. Lopulta jäin kuitenkin kiinni ja tätä seurasi puolen vuoden pakkohoito nuorten psykiatrian osastolla. Jota seurasi neljä ja puoli kuukautta nimeltämainitsemattomassa nuorisokodissa Siikajoella. Jota seurasi hetkellinen vapaus. 2008 ja 2009 vierailin satunnaisia pätkiä tutulla nuoriso-osastolla, kunnes vuonna 2012 ensimmäisen kerran oikeasti yritin tappaa itseni. Se oli kylmäävä kokemusta, vaikkei opettanut minulle mitään. Otin valtavan yliannostuksen lääkkeitä alkoholin kanssa, muistan suustani tulleen vaahdon ja yhtäkkisen pimeyden. Äitini ymmärsi soittaa ambulanssin, kun nukuin päivällä kaikki valot palaen enkä vastannut puheeseen. Ambulanssikuski sanoi, että se oli enää tunneista kiinni.

Viimeinen itsemurhayritykseni tapahtui 2012 marraskuussa, uskon puutteessa, surussa ja masennuksessa viilsin molemmat  ranteeni pitkittäin auki. Tätä seurasi taas mustuus, pitkä pimeys jonka jälkeen heräsin. En uskonut sitä. En oikeasti voinut olla elossa. Katsoin ranteitani ja soitin Vaasan hätäkeskukseen. Ei tarvetta ambulanssille. Verenhukasta pyörryksissä kompuroin taas kerran äitini luokse (kaikki hänenkin on täytynyt kestää) ja kerroin mitä oli tapahtunut. Ambulanssi tuli nopeasti. Laskettavissa tikkejä oli yli 70 kappaletta, kaikki iho- ja rasvakerrokset auki, lankaa meni yli kolme metriä. Ambulanssikuski sanoi, että seuraavalla kerralla tulen ruumisautossa. En tullut.

Joku voisi kysyä että miksi edelleen elän? Herra yksin tietää. Suren edelleen asioita, joille en voi mitään, kärsin traumoista, tapahtumista jotka ovat tapahtuneet yli kymmenen vuotta sitten. Yritän muuttaa menneisyyttäni, enkä osaa ajatella tulevaisuuttani. Olen edelleen hukassa ja ihmisriekaleina.

Ei, kenelläkään ei ole oikeutta määrätä toisen ihmisen elämästä, niin kauan kuin henkilö on kykenevä liikkumaan, puhumaan ja toimimaan edes jossain määrin normaalisti. Jos vanha nainen, jonkun äiti, jonkun sisko, jonkun pienen lapsen isoäiti makaa hengityskoneessa vailla minkäänlaisia itsenäisiä vitaalisia toimintoja, on oikeutettua "vetää johto seinästä". On oikeutettua antaa terminaalivaiheen syöpää sairastavalle miehelle - joka niin ikään on jonkun isä, jonkun puoliso, jollekin äärimmäisen rakas - morfiinia, vaikka se sitten nopeuttaisikin lähtöä. Jos tuo mies on jo hyvästellyt rakkaansa ja kertonut olevansa valmis siirtymään rajan tuolle puolen.

Rakas isäpuoleni, 1953 - 2011 †

"Päivä mailleen painuu, takanansa taival ankarin,

Reissu niin ollut raskas sankarin."

Kutsun tätä rakkaudeksi kahden ihmisen, kutsun tätä elämäksi vaikka ole en täydellistä suoritusta tehnyt minäkään

Olen kokeillut irtosuhteita, tyttösuhteita, vaarallisia suhteita, lyhyitä suhteita, kokemattomia suhteita. Uutta ja ihanaa on oikea rakkaus. Nyt vuoden ja melkein neljä kuukautta seurustelleena, kahdeksan kuukautta kihloissa olleena ja vajaan vuoden yhdessä asumisen jälkeen olen löytänyt jotain mikä ei lähde kulumallakaan. Rakkaus ja lämpö. Tälläkin tarinalla on onnellinen loppu. Vierelläni kulkee kaunis ihminen, joka tukee minua rankan hetken äärellä, käpertyy rinnalleni nukkumaan, suukottaa kyyneleeni pois ja rakastaa minua sen vuoksi kuka olen, ei sen vuoksi mitä olen yrittänyt olla. 

Yhdessä opettelemme olemaan pariskunta, opimme elämässä uusia ja tärkeitä asioita, ottamaan toisiamme paremmin huomioon, rakastamaan toisiamme yhä enemmän, yhä syvemmin. Yhdessä opettelemme tuntemaan toisemme ja itsemme, puutteinemme, virheinemme, vahvuuksinemme ja kaikkine luonteenpiirteinemme.

Väliotsikoista kiitos Janna (Hullu sä et ole), Samuli Putro (Olet puolisoni nyt) sekä Heli Kajo (Jos mä kuolen nuorena). Kuvat olen ottanut itse lukuun ottamatta alinta kuvaa, jonka kuvaajana toimi Sasu, kiitos tästä.

                                                         ♥

Yleisiä kuulumisia pitkästä aikaa

Huhtikuun jälkeen on ehtinyt tapahtua niin paljon. Yksi suurimmista syistä epäaktiivisuuteeni on jatkuva sairasteluni. Toukokuun lopulla jouduin sairaalaan aivokalvontulehdusepäilyn vuoksi. Yhdeksän päivää sairaalassa: aivojen PET-kuvaukset, magneettikuvat, käyntejä useilla eri lääkäreillä, mutta syytä ei vain löytynyt. Sairaalasta pääsyn jälkeenkin olen epäsäännöllisesti kärsinyt päänsärystä ja oksentelusta, selkävaiva vain on ja pysyy, sille kun ei tunnu löytyvän mitään selitystä.

Toiseksi viimeinen päivä sairaalassa

Selkäkivuista päästäänkin siihen faktaan, että kesäkuun alussa päädyin tekemään raskaan päätöksen, joka kuitenkin loppupeleissä osoittautui oikeaksi. Myin Zettan meidän tallinpitäjälle, jossa tamma saa viettää mukavia päiviä tuttujen laumatovereiden kanssa asiantuntevissa käsissä. Itse kun en pysty viittä tai kuutta kertaa viikossa ratsastamaan, kun kivut lisääntyy heti. Viimeiset ajat Zettan kanssa olivat kuitenkin mahtavia, tammasta löytyi ihan uutta potkua, se oli jo kuin eri hevonen. Tästä tietenkin on kaikilla eri näkemys, mutta omaan silmään tamma kehittyi oikeaan suuntaan.

Z huhtikuussa / toukokuun alussa

Zetta kesäkuussa, viimeinen yhteinen ratsastus

Kesäkuu 

Nyt yritän oikeasti ryhdistäytyä tämän blogin kanssa, toivottavasti saan aikaiseksi mielenkiintoisia postauksia eri aiheista. Tällä hetkellä tuntuu, että elämäni on sen verran tylsää, ettei kirjoitettavaa kovinkaan paljon ole. Toiveita postausten suhteen saa ja täytyy esittää. Kynsijuttuja ja outfit-postauksia ainakin olisi tiedossa.

Ensimmäinen kuukausi Zettan kanssa

Yhteistä taivalta Zettan kanssa tuli täyteen 16. tätä kuuta, juhlistimme sitä sitten kunnon harjauksella ja hellyydenosoituksilla. Ratsastaessani täytyi todeta kuinka paljon Zetta oikeasti on muuttunut siitä kun se mulle  tuli. Se ei hypi pystyyn eikä haraa vastaan jokaisessa tilanteessa, vaan käyttäytyy luottavaisemmin ja liikkuu huomattavasti paremmin. Meillä oli siis ilman satulaa -päivä, harjoiteltiin kulmiin ratsastusta ja kiinnitin huomiota enemmän istuntaani. Aluksi oli vähän kireä ja jännittynyt, mutta loppuajasta jopa sulkutaivutukset käynnissä onnistuivat hyvin.

Luuviulu ja paksukainen, toista päivää mulla

Zetta on todella kiva väistöissä ja taivutuksissa. Se on rehellinen eikä lintsaa, jos se ymmärtää mitä ratsastaja pyytää. Etuosakäännökset, pohkeenväistöt ja sulut sujuvat tosi hyvin, avot eivät vielä niin hyvin. Mikä parasta, Zettalta on löytynyt hyvä, tahdikas ja rauhallinen laukka, jossa on mukava istua myös ilman satulaa. Pysähdyksetkin onnistuvat aiempaa paremmin. Nyt tamma jopa malttaa seistä aloillaan ilman peruutuksia tai häsäämistä pään kanssa. Edistystä on tapahtunut myös Zettan lihaksistossa, ei ole enää niin laihan luikeron näköinen kuin aiemmin vaan on saanut kivasti massaa ja huonokuntoinen karvakin on muuttunut paremmaksi.

Uudet riimut, kiiltävä karva ja pöhkö täti!

Tällainen oli Zettan viime viikko

Ma Kävelylenkki maastossa

Ti Irtojuoksutusta hangessa yhdistettynä join-upiin

Ke Raskaampi maastolenkki, tamma pääsi päästelemään kunnolla

To Kengitys, palauttelua maastakäsin tietä pitkin

Pe Juoksutusta n. 20 minuuttia gramaaneilla

La Työskentelyä sileällä, harjoituksen alla laukka

Su Sileällä työskentelyä, melko rauhallista menoa

Kauhean kovaa treeniä en Zettan kanssa vielä tee, kun tammalla on melko huono kunto ja lihaksisto on melko kehittymätön. Melkein kuukauden Z kerkesi mulla olla ennen kuin edes kunnolla laukkaa yritettiin. Paljon olen maastakäsin tehnyt töitä, jotta luottamus saadaan kohdilleen. Vaikuttaa ainakin siltä, että Z on hyvin luottavainen: tiistain join-upin tuloksena Zetta ravasi ympäri hakaa mun perässä.

Zetta sunnuntaina 14. huhtikuuta

Hevostelun merkeissä

Zettalla oli eilen (maaantaina) vapaapäivä, kun hieroja tuli käymään. Alunperin tarkoitus oli kyllä käydä pellolla ratsastamassa, mutta tietenkin koko tallipoppoo oli unohtanut hierojan tulon. Sunnuntainakin Zettalla oli vapaapäivä, samoin lauantaina. Näinä päivinä en edes viitsinyt ratsastaa, kun oma olo oli niin henkisesti kuin fyysisestikin huono. Miksi stressata hevosta, kun itse on jo valmiiksi hermostunut.

Oikeastaan kaikki ikävä alkoi perjantaina, kun lähdin Zettalla yksin maastoon. Eihän me päästy kuin ehkä sata metriä tallilta poispäin, kun ensimmäinen auto ajoi ohi. Siihen tamma ei juurikaan reagoinut, mutta sitten alkoi sota. Tamma olisi ehdottomasti halunnut päästä painelemaan kovaa ja asfalttitiellä kun ei kovaa mennä. Sen jälkeen alkoi protestointi jokaikisen auton kohdalla, neiti hyppi pystyyn, peruutti eikä reagoinut edes raippaan. Viimein jouduin hyppäämään alas selästä, jotta pystyin turvaamaan tilanteen sekä hevosen että liikenteen kannalta. Maastossa Zetta on aiemmin toiminut hyvin ilman ongelmia, mutta nyt sitten vielä tämäkin.

Pellolla on ollut välillä parempaa ja välillä huonompaa päivää. Satunnaisesti tamma on ollut energinen ja hyväntuulinen, mutta välillä on tullut takapakkia ja Zetta on hyppinyt pystyyn. Reagoi mahdollisesti omaan istuntaani, meikäläisellä kun sattuu olemaan paikkakunnan vinoin takapuoli - tai ainakin eri suuntiin kehittyneet pakaralihakset. Kipeä ei ole, varusteet on tarkistettu useampaan kertaan ja edellisellä kerralla hieroja sanoi että ei ole mistään jäykkä.

Tähän mennessä meidän kivoin yhteinen juttu on ollut hyppääminen. Estekorkeus oli vain vajaa 50cm mutta tamma nautti siitä selvästi ja tarjosi esteiden jälkeen mitä hienointa ravia. Laukattu tämän kahden viikon aikana ei olla kuin satunnaisia askeleita, tässäkin taitaa olla kyse meidän molempien tasapainosta - jos itse horjahdan niin Zetta reagoi pukittamalla tai keulimalla. Muutenkin kun vauhdista on kyse niin erimielisyyksiä tulee usein.

Välillä tuntuu että olenko sittenkin haukannut liian suuren palasen. Saanko tätä hevosta koskaan luottamaan  itseeni? Loppuuko pystyynhyppiminen ollenkaan? Sitten palaudun järkevään ajatteluun. Kaksi viikkoa on ihan mitättömän lyhyt aika. Tietenkään tamma ei ole vielä täysin tottunut uuteen kotiinsa eikä uuteen ratsastajaan selässään. Ajan kanssa varmasti saadaan korjattua huonot käytöstavat, ei välttämättä täysin omin voimin, mutta sitä varten on ihmisiä, jotka osaavat enemmän kuin minä. En epäröi pyytää apua, jos tilanne alkaa näyttämään todella pahalta.

Kuvaajan mielestä Zetta ei mahtunut kuvaan :D

Kuitenkin myös jotain hyvää! Jo kahden viikon sisällä Zetta on saanut kivasti massaa eikä näytä enää yhtä laihalta ja luikerolta kuin tullessaan. Karvakin näyttää pikku hiljaa paremmalta, huomaa että kesää kohti mennään. Tullessaan Zetta oli ihan jäätävä karvapallo, sen talvikarva on huomattavasti normaalin lämminverisen talvikarvaa pidempi ja tuuheampi. Nyt se saa tasapainoisesti laadukasta rehua ja hyvää heinää, jotka selvästi vaikuttavat kuntoon. Energiapitoista rehua se ei juurikaan saa herkkävatsaisuutensa takia.

Kuvasatoa viime viikolta

Vanha herra Odie ja she-varsa Jonttu

Jonttu paistattelee auringossa :)

Eihän se nyt oikeasti voinut mahtua tuonne?

Muutoksen tuulia omassa päässä ja kropassa

Katselin tässä sunnuntaina Koirakuiskaajaa, jossa Cesar Millan totesi fiksusti:

"Kun ruumis muuttuu,

niin mieli muuttuu,

kun mieli muuttuu,

niin ruumis muuttuu."

Varmasti hyvin pitkälti totta. Pitkäaikaisena jojolaihduttajana täytyy myöntää että kun asenne muuttuu, niin teotkin muuttuvat. Kun taas teot tuottavat tulosta, oma inspiraatio kasvaa. Nyt pitäisikin päästä pois tästä sahausvaiheesta ja oikeasti saada asioita muuttumaan. Niin omassa kehossani kuin mielessänikin. Aiemmin olen postannut tänne ratsastushistoriaani, niin tämän päivän aiheena saakin olla sitten laihdutushistoriani sekä tavoitteet tulevaisuudessa. Jos olet herkkä, niin älä selaa kuvia.

Addiktio solisluihini

Jo lapsena olin hieman pyöreämpi kuin muut. En lihava, mutta hieman pyöreämpi. Äidin pukema pikkutyttö. Verkkareissa ja pupukuosisessa collegepaidassa. Vähän erilainen. Ensimmäisen kerran tajusin oman erilaisuuteni joskus kolmannen luokan tienoilla, kun oma opettajani kysyi minulta, että olenko huomannut että käytän liian pieniä vaatteita / vaatteita, jotka eivät sovi vartalolleni. Taisin olla pukeutunut valkoisiin, leveälahkeisiin pellavahousuihin ja mustaan hevospaitaan. Se kuulosti kamalalta. Seuraavalla välitunnilla seurasin atleettisen kauniita luokkatovereitani ja totesin että opettajani on oikeassa. Olen lihava. Olin kyllä kuullut sen aiemminkin, koulussa toisilta ei jää pieninkään "vika" huomaamatta.

Laihdutuskierteeni alkoi jo ala-asteella, en juurikaan syönyt koulussa, osittain siitä syystä että olin lapsena tosi nirso. Myös yläasteella välttelin kouluruokaa, mutta jotain ylimääräistä tuli sitten popsittua telkkarin edessä iltapäivisin. Olin kyllä melko aktiivinen liikkuja, kävin melkein joka päivä tallilla ja ala-asteella jopa harrastin muutaman vuoden show- ja discotanssia. Olin liian kömpelö siihen. 

Häpeä oli yksi päällimmäisistä tunteista

Yläasteelle siirtyessäni ja kotikaupungistani poismuuttaessa aloin tekemään lähes päivittäin 10 kilometrin lenkkejä, joko pyörällä tai kävellen. Tulokset näkyivät ja tuntui hyvältä, kun tuttavat alkoivat sanoa että olen laihtunut. Koko homma lähti kuitenkin käsistä kun aloin oksentamaan. Kyllähän minä tiedostin, että se on syömishäiriöisen henkilön käytöstä, mutten kuitenkaan suostunut hyväksymään että itse olisin syömishäiriöinen.

Koko yläasteen ajan lihoin ja laihduin vuorotellen. Pysyin koko ajan kuitenkin normaalipainon ylärajoilla, kunnes pitkäaikaisen suhteen päätyttyä aloin lihomaan. Oikeasti lihomaan. Vuodessa painoa tuli kolmisenkymmentä kiloa. Pahimmillaan painoin 96 kiloa. Silloin hälytyskellot alkoi soida. Vanhat vaatteet eivät mahtuneet päälle, oksentelin edelleen, mutta söin huomattavasti yli tarpeeni. Jossain vaiheessa päässäni kilahti lopullisesti ja aloitin lukion ensimmäisellä luokalla valtavan laihdutusoperaation.

Kaikkein lihavimmillani

Tässä vaiheessa tiedostin jo oman syömishäiriöni. Kävelin lähestulkoon päivittäin kouluun ja takaisin (yhteensä noin kahdeksan kilometriä), juoksin matkat tallille, jossa kävin satunnaisesti yhdestä kolmeen kertaan viikossa. Matkaa tuli vajaa kolme kilometriä yhteen suuntaan. Sen lisäksi kävin kerran viikossa ratsastamassa myös viereisellä tallilla tunneilla ja satunnaisesti kävin myös salilla tai uimassa.

Pahinta tuossa elämänjaksossa oli, että päivän kalorisaantini oli noin 500 kalorin luokkaa. Lähinnä salaattia, hedelmiä, tomaattikeittoa ja nuudeleita. Jos satuin ylittämään tuon viidensadan pyykin, oksensin samantien. Tuloksia kyllä tuli, painoa lähti allessa puolessa vuodessa parikymmentä kiloa, mutta se vaati veronsa. Kynteni menivät todella huonoon kuntoon ja hiukseni putoilivat. En saanut läheskään kaikkia tarvitsemiani vitamiineja, proteiineja tai muita aineita, jotka ovat välttämättömiä jokaisen hyvinvoinnille. Kaikkein pahin muutos oli kuitenkin omassa mielessäni. Kahden vuoden tauon jälkeen aloitin viiltelemisen. Haavani syvenivät kerta kerralta, mikään ei riittänyt. Tavoitepainoni oli 45 kiloa. Pääsin kuuteenkymmeneen ennen kuin romahdin. Lääkkeiden yliannostuksia, pahoja ylilyöntejä viiltelyn suhteen, päihteiden hillitöntä käyttöä.

Surullinen lopputulos

Tasapainoon pääseminen vaati useamman sairaalareissun psykiatrian osastolla. Syksyllä 2012 aloin kuitenkin taas lihoamaan, paino nousi kuudestakymmenestä takaisin seitsemäänkymmeneen ja siitäkin vielä hieman ylöspäin. Kaikki kuvitelmat hoikasta ja sirosta kehosta haihtuivat jonnekin, mutta sinnikkäästi jatkoin oksentamista. Oksennan edelleen säännöllisesti. Nyt olen valmis myöntämään, että tarvitsen apua. Kehoni ja mieleni tarvitsevat tasapainoa. 

Erittäin hoikkana

Nyt aion oikeasti alkaa elämään. Yritän päästä tasapainoon niin menneisyyteni, nykyhetken kuin tulevaisuutenikin kanssa. Tässä minua auttaa oma rakas hevoseni Zetta sekä kultainen poikaystäväni, sekä rakas perhe, joka on aina pysynyt rinnallani. Vastoinkäymisiä tulee, mutta onneksi hyvät hetket ovat kaksinverroin parempia. Minusta ei tule enää jojolaihduttajaa. Eikä anorektisen laihaa tyttöä. Tahdon päästä balanssiin itseni kanssa, tahdon voida katsoa itseäni peiliin ja olla tyytyväinen siihen mikä olen. 

Se ei ole sen arvoista

Kaikille elämääni vaikuttaneille ihmisille haluan sanoa kiitos. Ilman teitä en olisi se ihminen, joka nyt olen. Huomauttaisin kuitenkin, että aina kannattaa harkita muutaman kerran ennen kuin päästää suustaan sammakoita (kyllä, tämä sama pätee myös itseeni, harjoittelu on kovaa, mutta tuottaa tulosta!), sillä kaikki eivät ole yhtä paksunahkaisia. Meidän jokaisen kuuluisi kuitenkin muistaa, että jos joku huomauttaa ruokailutottumuksistasi, tai ehdottaa lenkille lähtöä, hän ei välttämättä tarkoita pahaa. 

Tasapainoa

Zettan kuulumisia ja kysymyspostaus

Zetta-tamma, oikealta nimeltään siis Franzetta Speeder (10-vuotias lämminveritamma), muutti luokseni 16. maaliskuuta tänä vuonna eli virallisesti olen nyt neljä päivää ollut hevosenomistaja. Matka Savonlinnasta Kokkolaan oli pitkä ja varsinkin hevoselle todella rankka (oli onnistunut potkimaan hokeilla haavat takasiinsa, onneksi vain pintanaarmut) ja irroittamaan yhden kuljetussuojan.

Seuraavana aamuna päästettiin tamma ensimmäistä kertaa laitumelle. Yksin ei viihtynyt ollenkaan, niin seuraksi haettiin kolmevuotiaaksi kääntyvä Piitu-tamma. Neidit lähtivät iloisesti kirmailemaan rinnatusten ympäri laidunta ja vaikuttivat siltä kuin olisivat aina olleet ystäviä. Laumaan lisättiin vielä vanha herra Odie sekä superläski (lihavat on lepposia?) Metku-suokki. Metkuhan ei tietenkään meidän Zettasta tykännyt, mutta tyytyi kuopimaan maata ja ärähtämään, jos Zetta meni liian lähelle.

Metku & Odie-herra

Fiksuna tammana Zetta oppi samantien että Metkua on kiva härnätä, kun ei tuo iso suomenhevostamma pysynyt Zettan vauhdissa mukana. Samoin maastakäsin Zetta on ihan älyttömän viisas, se seuraa perässä ratsastuksen jälkeen ilman narua, sekä osaa pysähtyä ja peruuttaa merkistä.

Hellä hetki rakkaan kanssa!

Parina päivänä meillä oli ongelma nimeltä pystyynhyppiminen. En tiennyt yhtään mistä johtuu, testaako vain, koska ei aristanut mistään ja varusteet olivat sopivia. Tänään kävin ostamassa gramaanit ja tamma muuttui täysin toiseksi hevoseksi. Hieroja vielä kokeili kaikki lihakset ja sanoi ettei Zettalla ole lihasjännitystä. Tulee kuitenkin hieromaan vielä maanantaina.

Kysymyksiä Zettasta

1. Kuka Zettan isä on?
Ranskalaisravuri Good Quito. Voittosumma 113 341 euroa, ennätykset 13,8aly-14,6. Zettan emänpuoleisesta suvusta löytyy myös pelätty ja kunnioitettu Nevele Pride, erittäin nopea yhdysvaltalaisori, jolla on 861 jälkeläistä.

2. Miksi valitsin juuri Zettan enkä jotain toista hevosta?
Itse asiassa Zettan osto tuli itsellekin ihan yllätyksenä, sillä hain lähinnä ylläpitoon isokokoista ponia tai pientä hevosta. No, Zettahan tosiaan on melko pieni (n. 155cm), joten kokohaitariin se mahtui. Lisäksi rakastan projektiratsuja, vaikka Zetta monenlaista osaakin. Tamma yksinkertaisesti onnistui valloittamaan sydämeni jo ennen kuin edes näin sen. Tiesin vain, että tämä hevonen on minun.

3. Kuvaile Zettaa kolmella sanalla
Positiivinen, sosiaalinen & energinen!

4. Onko Zettassa piirteitä, jotka ärsyttävät sinua?
Täytyy myöntää, että on! Varustaessa on kauhea vemputtamaan päällään, se on niin yltiösosiaalinen ja energinen eläin, ettei malta hetkeäkään seisoa paikoillaan, vaan kaikkea pitäisi päästä tutkimaan.

5. Missä näet itsesi ja hevosesi kolmen vuoden kuluttua?
Ennen kaikkea toivon että ollaan löydetty erityinen luottamussuhde ja yhteinen sävel. Näen Zettan elämäniloisena ja positiivisena kolmetoistavuotiaana, jonka kanssa päästään käymään myös pikkukisoissa. Tärkeintä on että meidän välinen suhde toimii.

6. Millainen Zetta on ratsastaa?
Todella energinen ja herkkä. Kevyt edestä ja helppo ratsastaa takaosa alle. Laukka on vähän hakusalla vielä, mutta varmaan tulee kehittymään ajan myötä. Hermostuessaan peitsaa herkästi, mutta myös tasainen ja hyvä ravi löytyy. Ei ole erityisen säikky, saattaa säpsähtää jotain, mutta yleensä unohtaa sen samantien.

Kysymyksiä omasta ratsastushistoriastani

1. Oletko koskaan kisannut?
Harjoituskisoissa kouluratsastusta (helppo C - KN Special), sekä estepuolella 60-80cm. Yksi sijoitus löytyy 80cm hevosella Emir II. Kilpailisin mielelläni edelleen.

2. Parhaat opit mitä olet valmentajalta saanut liittyen ratsastukseen tai hevosenkäsittelyyn?
Pysy rauhallisena joka tilanteessa. Oma käyttäytyminen vaikuttaa todella paljon myös hevosen käyttäytymiseen. Esimerkiksi Zettan kanssa on pakko olla todella kärsivällinen jottei se hermostu enempää. Ratsastaessa yhtä lailla rauhallisena pysyminen on erittäin tärkeää. Mitään erityisniksejä ei ole, mutta on uhkailtu kyllä nastalla leuassa ellen katso eteenpäin korvien sijasta. 

3. Montako kertaa olet tippunut hevosen selästä ja onko jäänyt pelkoja?
Apua, en varmaan vielä ole sataa kertaa tippunut, joten hyvä ratsastaja en vielä ole. Varmaan kymmeniä kertoja olen tullut alas, vaikkakaan kovin helposti en tipu. 10-11-vuotiaana tipuin silloisen hoitoponini selästä ja jouduin sairaalan vakavan aivotärähdyksen seurauksena, jonka jälkeen en hetkeen uskaltanut samalla ponilla ratsastaa. Samoin pari vuotta sitten tipuin isolta puoliveritammalta ja lonkka revähti, eli en päässyt takaisin selkään. Siitä jäi pieni kammo, joka vasta nyt oikeastaan on mennyt ohitse. Pitkään säikähdin jopa sitä jos hevonen kompastui.

Taputan juuri kaulalle :D

Hevostytön unelma & sen toteutuminen

Minä, 13-vuotta ratsastusta harrastanut ja ihan pikkutytöstä omasta hevosesta haaveillut nainen, "saan" vihdoin ja viimein oman hevosen, jonka hakureissu alkaa huomenna. Lauantai-iltana neitokaisen pitäisi jo seistä turvallisesti omassa uudessa karsinassaan. Tämä blogipostaus kertokoot sitten hieman omasta ratsastustaustastani.

6-vuotiaana olin erittäin hyvissä väleissä naapurin pari vuotta nuorempaan tyttöön, joka jo silloin harrasti ratsastusta (kilpailee nykyään kouluratsastuksessa menestyksekkäästi - minä kun puolestani olen jumittautunut ikuiseksi puskaratsastajaksi) oli menossa tallille ja minähän sinnikkäästi tahdoin mukaan. Pennikupista sitten kerättiin kaikki hilut ja pääsin ratsastamaan. Ensimmäinen poni jonka selkään olen kiivennyt oli Bea-niminen kimo ponitamma. Sen jälkeen hurahdin ratsastukseen kokonaan.

Emir II (hannover-ruuna), Stall Classicin ajoilta lempiratsuni

Ensimmäiset yhdeksän vuotta ratsastin Lisbeth Sorviston valvovan silmän alla Stall Classic tallilla Kokkolassa. Nämä vuodet opettivat meikäläistytölle äärimmäisen paljon niin ratsastuksesta kuin hevoten käsittelystäkin. Muutin Keminmaahan vuonna 2009, jossa jatkoin Lapin ratsastuskeskuksessa Maarit Hoskarin ja Heli Varajärven valmennuksissa ja tunneilla, yksi ihanimmista paikoista joissa olen ratsastanut, mahtava talliporukka ja hyvä henki! 2012 keväällä jatkoin takaisin Kokkolaan, jonka jälkeen minulla on ollut lähinnä vuokrahevosia.

Roosa, lv-tamma Keminmaassa, entinen vuokraponi

Nyt lauantaina vuosien odotus palkitaan. 10-vuotias lämminveritamma astuu elämääni ja saan vihdoin harrastaa ihan omalla hevosella. Tänään on laitettu karsina valmiiksi, varusteet ovat paikoillaan ja huomenna aloitetaan reissu Jyväskylään, jossa ollaan miehekkeen kanssa yötä ja sitten aamulla jatketaan kohti Savonlinnaa. Illalla pitäisi sitten saada neiti jo omaan karsinaansa. Voi sanoa, että jännityksellä ja innolla odotan. Omaa hevosta ei ollut tarkoitus ostaa, vaan etsin ylläpitoon itselleni isoa ponia jolla olisin voinut kilpaillakin. Tämä vastustamaton tamma kuitenkin osui kohdalle ja ostopäätöksestä neuvoteltiin yhden jos toisenkin henkilön kanssa.

fwb-ori Königlich, tällaiseen ehdin vuosi sitten tutustua!

pv-tamma Sunrises Parade, entinen vuokrahevonen

Tamman valmis karsina paksulla purupohjalla <3

Ihanaa viikonloppua kaikille, uusia postauksia kunhan saadaan tamma kotiin!